Tykkäämisen opettelua

Olen aina pitänyt käsitöistä. Virkkaaminen ja neulominen eivät kuitenkaan ole kuuluneet näihin käsitöihin. Olen silti oikeastaan aina halunnut tykätä niistä, mutta kun en vain tykkää.

Ala-asteella opeteltiin virkkaamaan ympyrää. Minä tein hienon pastellivärisen, ehkä jopa 15.cm halkaisijaltaan olevan ympyrän. Enempää en jaksanut virkata, joten ompelin kankaasta ympyrälle vastakappaleen ja täytin vanulla. Siitä tuli hieno neulatyyny. Kuutosluokalla oli vuorossa pitsin virkkaaminen. Kun muut virkkasivat hienoja pitsireunuksia pyyhkeisiin, minä virkkasin kukan. Sen halkaisija oli n.4cm.

Neuloakin osaan. Villasukkia en ole ikinä tehnyt, mutta lapaset olen. Ensimmäisen lapasen valmistuttua huomasin neuloneeni nurjilla silmukoilla "raidan" keskelle lapasta. Tein sitten tarkoituksella toiseenkin sellaisen, jotta opettaja ei huomaisi virhettäni. Ei se huomannut. Uskon edelleen niin.

Yläasteella olin reipas ja tein villatakin. Villatakin! Mutta hehee, minäpä ovelana, muka kaikesta uudesta kiinnostuneena, tein sen neulekoneella. Mikäs siinä oli neulekoneen kapulaa eestaas heilutellessa, hienoa jälkeä tuli!

Tähän asti olen aina halunnut tykätä virkkaamisesta ja neulomisesta. Nytpä minä jo ihan pikkuisen tykkään. Virkkaamisesta siis. Siinä ei ole kuin yksi koukku/puikko, jonka kanssa säheltää, joten siitä oli hyvä alkaa opettelemaan sitä tykkäämistä.

Näin kerran hienon itsevirkatun maton ja sain ohjeenkin siihen. Jonkun aikaa ohje lojui pöytälaatikossa, mutta syksyllä käsityömessuilla käydessäni päätin, että nyt tai ei koskaan, aloitan sen tykkäämisen, tai oikeastaan sen tykkäämisen opettelun. Ostin kasan matonkuteita ja paksun virkkuukoukun. Ensimmäinen stoppi meinasi tulla siihen kun se valtava matonkudesekasotku piti selvittää. Siitä en oppinut tykkämään. Mutta sain kuitenkin kuteet jotakuinkin sieviksi keriksi. Sitten suunnistin tänne ja tänne hieman lueskelemaan. Alkeista lähdettiin liikkeelle.Kun minulle oli suurinpiirtein selvinnyt, mikä se pylväs tai puolipylväs

oikein olikaan, tartuin koukkuun ja kudekerään ja aloin seuraamaan hankkimaani ohjetta. Ja oho, minähän tykkäsin siitä. Ei se ollutkaan niin vaikeaa, se virkkaaminen siis, eikä kyllä se virkkaamisesta tykkääminenkään. Paksua kudetta kun virkkasi niin työ eteni nopeasti. En minä mitään villalankaa virkkaa. Se kun on semmosta yhtä nyhräämistä.

Jämäkuteista virkkasin korin latureille. Ja korista ylijääneistä kuteista pienemmän korin, joka toimii lähinnä koristeena, tosin välillä Maunon* petipaikkana.

*Kävimme kerran koko perheen voimin tsekkaamassa uuden kirpputorin. Minun tutkiessa kirpputorin antia tarkemmin, mies työnteli lapsia ostoskärryissä hyllyjen väleissä kuljeskellen. Yhtäkkiä kuulin poikamme innostuneen äänen: "Vuhh vuhh!"

Yhdellä pöydistä napotti pieni koira, jota poika yritti kovasti tavoitella. Emmehän me raatsineet olla antamatta pienelle koiralle kotia ja pojallemme lemmikkiä. Hinta kun oli hurjat 40 senttiä.

Pöydällä koiran vieressä oli kirja, jonka kannessa komeili erään presidenttimme kuva. Yhdennäköisyys pienen koiran ja tämän presidentin välillä oli huomattava. Etenkin kun kiinnitti huomion kulmakarvoihin. Näin koirasta tuli Mauno.