Säpisijä

Juhlimme eilen 3-vuotiaan tyttäremme synttäreitä.

Mieheni kantoi tällä kertaa järjestelyvastuun juhlista. Kun olin ihan täysin heittänyt huolehtimisen pois, tuntui laittaminen erityisen leppoisalta ja mukavalta.  Yhdessä laitoimme, mutta mieheni hoiti kutsut ja kaupassakäynnit sekä kantoi henkisen vastuun.

 Toisin sanoen en stressanut yhtään.

Eikä kyllä miehenikään.

Molemmat voittivat.

Synttäripäivänä (juhlat olivat siis illalla), mieheni ollessa töissä, mietiskelin ja totesin olevani säpisijä-luonne. Otan noin yleensä ottaen aika leppoisasti ja rennosti kaikki juhlien/vierailuiden yms. järjestelyt. Ja kun otan niin rennosti niin en aloita ikinä ajoissa. "En jaksa vielä tänään koristella kakkua tai siivota, kun ne synttärit ovat vasta huomenna."

Sitten, kuten eilen, tulee hetki, jolloin pitäisi tehdä jotain.

Kakku on kuorruttamatta, talo imuroimatta, vessat pesemättä, lapsille ruoka laittamatta, tiskipöytä pursuaa likaisia astioita ja alakerran lattialta ei tahdo löytää jalansijaa. Vauva ei suostu nukahtamaan ja toiset lapset ovat levottomia. Tässä vaiheessa yleensä iskee se stressi. Tiedän, että kaikkea ei tarvitsisi tehdä, mutta kun olisi vaan niin mukava laittaa ja värkätä. Teen mielessäni prioriteettilistan ja unohdan suosiolla koristeet ja pölyjen pyyhkimiset. 

Tällä kertaa tilanne ei kuitenkaan stressaa vaan lähinnä turhauttaa.

Vastuuhan on miehellä, joten ei tarvitse hätäillä. Mieheni vaikka taikoo mukavat synttärit, luotto on kova.

Vauva kainalossa laitan ruoan, yritän järjestellä taloa ja keksiä lapsille tekemistä.

Sitten vauva nukahtaakin. Ja minä alan säpistä.

Kuorrutan kakun, laitan piirakan uuniin, pesen vessan, raivaan alakerran ja imuroin sen, täytän tiskikoneen. Hikihän tässä tulee. Istahdan lopuksi lattialle ja alan värkätä koristeita. Vauva siinä heräilee ja teen vauva sylissä koristeet loppuun. Kun mies tulee kotiin, on tunnelma seesteinen ja talo suurinpiirtein kunnossa.

Tämä toistuu lähes aina ennen jotain erityistä. Olipa meille tulossa vieraita tai olimmepa itse lähdössä jonnekin.

Olen vain sellainen, säpisijä.

Illalla kiitän miestäni, kun järjesti leppoisat synttärit, eikä minun tarvinnut huolehtia mistään.

Mies naurahtaa, vilkaisee katosta roikkuvia koristeita ja pöydällä olevaa kakkua ja toteaa, että kylläpäs hän järjesti mukavat synttärit.