Rusetteja

Minulla oli rusettitehdas pystyssä tässä eräänä iltana.

Kuvalliset ohjeet löytyvät täältä.

Ostin valmiita, sekä pieniä että isoja, hiusrenksuja, joihin rusetit kiinnitin,

Kuumaliiman kanssa väkerrellessäni poltin sormeni useampaan kertaan. Siinä tuskaillessani rusettien ja liiman kanssa, mietiskelin, miksi ihmeessä aloitan aina tällaisia värkkäilyjä. Minulla ei ole oikein kärsivällisyyttä pieneen näpertelyyn ja kömmähdyksiä sattuu tämän tästä. Silti aina aloitan jotain uutta.
 Ja taas tuskailen, kun ei onnistu.

Mietin, että ehkä minä silti tykkään tästä. Siitäkin huolimatta, että aina ei onnistu.
Saahan sitä tehdä, vaikka ei olisikaan hyvä.
Lopputulos kuitenkin usein palkitsee.

Jos ei, niin tulipahan ainakin kokeiltua.

Joulukalenteri

Hetkinen! Mikä se tuo on?

Kyllä, se on joulukalenteri.
Eikä ole edes joulukuun puoliväli.
Minä, joka yleensä havahdun siinä itsenäisyyspäivän tienoilla siihen, että niitä joulukalentereitakin ruukaa olla ja että olisi ollut kiva itsekin tehdä sellainen, olen tehnyt tuon.
Ja nyt on vielä marraskuu! Monta päivää joulukuun alkuun!

Idea on hyvin simppeli: Paketoi 24 yllätystä, numeroi ne ja ripusta narulla toiseen naruun kiinni.
Niin simppeli, että kun ystäväni järjesti jouluaskarteluillan, kasasin kassin täyteen tarvikkeita ja ajattelin tekeväni lasten joulukalenterin lisäksi muutamalle ystävälle ja tutulle kalenterit myös. Ajattelin väkertää niihin itse pienenpieniä yllätyksiä.
Mutta kun askartelujen lomassa oli niin mukava rupatella, niin eihän sitä ennättänyt.
Edes tätä yhtä saada valmiiksi (vaikka yllätyksetkin olivat jo valmiina).

Ei jakele tämän talon emäntä tänä vuonna joulumieltä ystäville ja kylänmiehille ainkaan kalenterin muodossa.
No, onhan sitä joulukuuta kuitenkin pitkästi, niin voi keksiä muita yhtä näppäriä ilahduttamiskeinoja.
Yrittäisit vaikka saada ne joulukortit edes jonakin vuonna lähetettyä.

Ajatus yllätyskalenterin tekemisestä lähti oikeastaan siitä, että halusin itse värkätä ja miettiä sitä ulkoista toteutusta. Kävin jonkinlaisen omantunnontaistelun sen kanssa, että voinko antaa lapsille joka päivä, tai edes joka toinen päivä, jotain uutta tavaraa. Perustelin kalenterin teon sitten itselleni sillä, että laitoin paketteihin vain sellaisia juttuja, jotka olivat jo ennestään olleet ajatuksissa hankkia. Askartelutarvikkeita kaipaaville lapsille kimalleliimaa ja tarroja sekä tarravihot, jotta ne tarrat eivät olisi niin nopeasti käytetty loppuun. Poika tarvitsee uusia sukkia ja tytölle on ollut hiuspanta pitkään hakusassa. Sellaiset siis myös paketteihin. Purkkaa ja muutama karamelli joihinkin paketteihin. Ja piparimuotit piparinleipomispäivälle. Ehkä lapset arvostavat enemmän sitä, että

Säpisijä

Juhlimme eilen 3-vuotiaan tyttäremme synttäreitä.

Mieheni kantoi tällä kertaa järjestelyvastuun juhlista. Kun olin ihan täysin heittänyt huolehtimisen pois, tuntui laittaminen erityisen leppoisalta ja mukavalta.  Yhdessä laitoimme, mutta mieheni hoiti kutsut ja kaupassakäynnit sekä kantoi henkisen vastuun.

 Toisin sanoen en stressanut yhtään.

Eikä kyllä miehenikään.

Molemmat voittivat.

Synttäripäivänä (juhlat olivat siis illalla), mieheni ollessa töissä, mietiskelin ja totesin olevani säpisijä-luonne. Otan noin yleensä ottaen aika leppoisasti ja rennosti kaikki juhlien/vierailuiden yms. järjestelyt. Ja kun otan niin rennosti niin en aloita ikinä ajoissa. "En jaksa vielä tänään koristella kakkua tai siivota, kun ne synttärit ovat vasta huomenna."

Sitten, kuten eilen, tulee hetki, jolloin pitäisi tehdä jotain.

Kakku on kuorruttamatta, talo imuroimatta, vessat pesemättä, lapsille ruoka laittamatta, tiskipöytä pursuaa likaisia astioita ja alakerran lattialta ei tahdo löytää jalansijaa. Vauva ei suostu nukahtamaan ja toiset lapset ovat levottomia. Tässä vaiheessa yleensä iskee se stressi. Tiedän, että kaikkea ei tarvitsisi tehdä, mutta kun olisi vaan niin mukava laittaa ja värkätä. Teen mielessäni prioriteettilistan ja unohdan suosiolla koristeet ja pölyjen pyyhkimiset. 

Tällä kertaa tilanne ei kuitenkaan stressaa vaan lähinnä turhauttaa.

Vastuuhan on miehellä, joten ei tarvitse hätäillä. Mieheni vaikka taikoo mukavat synttärit, luotto on kova.

Vauva kainalossa laitan ruoan, yritän järjestellä taloa ja keksiä lapsille tekemistä.

Sitten vauva nukahtaakin. Ja minä alan säpistä.

Kuorrutan kakun, laitan piirakan uuniin, pesen vessan, raivaan alakerran ja imuroin sen, täytän tiskikoneen. Hikihän tässä tulee. Istahdan lopuksi lattialle ja alan värkätä koristeita. Vauva siinä heräilee ja teen vauva sylissä koristeet loppuun. Kun mies tulee kotiin, on tunnelma seesteinen ja talo suurinpiirtein kunnossa.

Tämä toistuu lähes aina ennen jotain erityistä. Olipa meille tulossa vieraita tai olimmepa itse lähdössä jonnekin.

Olen vain sellainen, säpisijä.

Illalla kiitän miestäni, kun järjesti leppoisat synttärit, eikä minun tarvinnut huolehtia mistään.

Mies naurahtaa, vilkaisee katosta roikkuvia koristeita ja pöydällä olevaa kakkua ja toteaa, että kylläpäs hän järjesti mukavat synttärit.

Puhelinjohto-bling-blingiä

Siitä on jo aika kauan, kun aloin huomata yhä useamman hiuksissa tuollaisia muovisia puhelinjohdolta näyttäviä pompuloita.
 (Varmaan ovat vanhat lankapuhelimien johdot päässeet uusiokäyttöön.)

Olin huoletonna ihan out tästä muodista, kunnes tuollaisia pompuloita suorastaan käveli eteeni ja hinnassakin oli vielä aleprosentteja mukana. Silloin päätin, että nyt jos koskaan ponkaisen muodin huipulle, ja ostin puhelinjohtolenkkejä.

Aika hauskoja.
Ja saa niillä hiuksetkin kiinni.
Ehkä parasta tässä ostoksessa oli se, että läpinäkyviä lenkuroita ostaessani sain muutakin kuin puhelinjohtoa.
Kotona, kun noita ensimmäistä kertaa kokeilin, huomasin, että eivät vaaleita hiuksiani vasten näytä edes kovinkaan puhelinjohdolta.
 Vaan sellaiselta epämääräiseltä bling-blingiltä hiuksissani.
 Halpaa hopeaa ja helppoa säihkettä hiuksiin.
 Tietenkin piti kokeilla kaikkia erilaisia kampauksia.

(Kuvan kampaus jäi viimeistelemättä syystä, joka selviää kuvan vasemmasta alareunasta.)

Harrastan muulloinkin, yleensä illalla ennen nukkumaanmenoa, peilin edessä seisoskelua ja erilaisten kampausten kokeilua. Päädyn silti lähes aina perusponnariin.

Mutta perusponnarinikin kanssa olen tästä lähtien ihan IN.

Teltta

Nuuskamuikkuselle yösija.

Rautalangasta käsin taivuttelin kehikon ja kuumaliimalla (pikaliima sopii myös) liimasin telttakankaan päälle. Ensin päätykolmion reunoihin liimaa ja reunat rautalangan ympäri. Sitten isompi pala kangasta, jolla kierrettiin sivuseinät ja pohja.

Kestää hyvin lasten leikeissä, kun voi taivutella takaisin muotoonsa, vaikka olisi päälle astuttu.

Mukana hommassa (ja suunnan tarkistusta)

Minusta tulee opettaja.
Valmiiseen aineenopettajan tutkintoon on vielä matkaa, mutta opettajaopinnot on jo suoritettu.
Näiden opintojen ja muutamien sijaiskeikkojen aikana on opettajaidentiteettini siemen alkanut itää.
Pidän tärkeänä vuorovaikutusta opettajan ja oppilaiden välillä, se on yksi olennaisimmista asioista opetustuokioissa. Että opettaja tietää missä mennään. Että saa oppilaat mukaan siihen hommaan.
Opettajuus ja sen kehittäminen ovat elämässäni tällä hetkellä pinnalla.

Istuin tällä viikolla itse  luennolla oppilaan paikalla.
Paikalla oli uusi luennoitsija:
"En käy näitä perustyökaluja, SciFinderiä ja MOTia, läpi, kun käsittelitte ne ilmeisesti viime viikolla perusteellisesti."

No eikä käsitelty! Ainakaan siitä toisesta ei edes puhuttu!

En sanonut mitään.

Eikä kukaan muukaan.
Istuttiin vaan.

Minua alkoi hymyilyttää.

 Ihanaa olla vielä jonkin aikaa se oppilas.

Enkä edelleenkään sanonut mitään.

(Välillä pitää tarkistaa, mihin suuntaan blogi menee. Aika ajoin on tuntunut, että homma hiipuu kokonaan. Silti en osaa enkä halua hylätä tätä kokonaan. Tuunailuja ja värkkäilyjä tulee tehtyä harvakseltaan.
Saatanpa kirjoittaa tästä eteenpäin niiden lisäksi muutakin. Mitä mieleen tulee. Välillä kuvien kanssa, välillä ilman. Tai sitten en kirjoita mitään. Jos ei tee mieli.
Mutta ressiä en taho tästä repiä.

 Katsotaan.)

Rukiinen puolukkavälipala

Minä pidän puolukasta.
Ja syön sitä melko paljon.
Tämänhetkinen suosikkini on ruisjauhoista ja puolukasta tehty välipala.
Maistuu minulle aina.
Lapsille vaihtelevasti.

Ruis-puolukkavaahto

4 annosta

4 dl vettä

1,5 dl ruisjauhoja

3-4 dl jäisiä puolukoita

3/4 dl sokeria

Kiehauta vesi (vaikka vedenkeittimellä) ja laita kulhoon.
Sekoita ruisjauhot joukkoon voimakkaasti sekoittaen. Lisää sokeri ja jäiset puolukat ja vatkaa sähkövatkaimella kuohkeaksi vaahdoksi.
Annostele kippoon tai kuppiin ja nauti.

Jos et pidä puolukan kuorista, voit tehdä tämän myös survotusta/soseutetusta puolukasta.
Huomioi kuitenkin, että seos vaahtoutuu  kunnolla vasta jäähtyneenä, joten jos käyttämäsi puolukat eivät ole jääkylmiä, täytyy seos jäähdyttää ennen vatkaamista.

Ei mennyt hukkaan

Hups, silmukkamäärän arviointi meni vähän pieleen.

Silloin reilut kaksi vuotta sitten. (klik)

Kannatti se silti.

Hoitoalusta

Meillä ei ole hoitopöytää.
Tai on sellaiseksi muuntuva lipasto, mutta emme ole  valjastaneet sitä tähän käyttöön.
Meillä ei ole myöskään pyykkikonetta, jonka päälle voisi kasata pysyvän hoitopöydän.

Tästä syystä - ja osin epäjärjestelmällisestä luonteestani johtuen - vaihdan vauvalta vaipan milloin missäkin.
 Toisinaan pyykkikoneen päällä, toisinaan sängyllä.
 Joskus olohuoneen lattialla tai vaikka eteisen matolla istuen.
Ei sen niin väliä, missä tuon homman hoitaa.
Kunhan on hyvä alusta.

Esikoista odottaessani en halunnut ostaa valmista hoitoalustaa.
En muista miksi, varmaankaan hinta-ulkonäkösuhde ei ollut mielestäni kohdallaan tai jotain vastaavaa.
Tein siis alustan itse.
 Ompelin käyttämättä jääneestä suihkuverhosta päällisen äitiyspakkauksen mukana tulevaan patjaan - ja alusta oli valmis. Samalla tein myös näppärästi laukkuun sujautettavan vaipanvaihtoalustan leikkaamalla jäljelle jääneestä suihkuverhokankaasta palasen ja huolittelemalla sen reunat.
Alustat ovat osoittautuneet käytössä käteviksi. Patjan päällisen voi irrottaa ja pestä tarvittaessa pesukoneessa.

 Alkuperäinen päällinen oli valkoinen.
Tämän nykyisen vauvamme synnyttyä ostin uuden suihkuverhon ja ompelin uuden päällisen ja alustan. Suihkuverhoja löytyy nykyään monenlaisessa kuosissa, joten samalla saa mieleisensä värisen alustan.
Plaaah, taas valkoista ja harmaata.

Mutta katsokaa:

on vauvalla onneksi värikkäitäkin kavereita, vaikka äitinsä kovaa vauhtia harmaantuukin.

Kriisejä ja niiden hallintaa

Kun vauva tuli taloon, tuli mukana myös sisustuskriisi.
Oikeastaan se tuli jo vähän ennen vauvan tuloa.

Kun pinnasänky kannettiin sisään, täytyi keinutuolin väistyä alakertaan.
Mutta keinutuolin väri ei oikein sovi alakerran muuhun sisustukseen.
Ja se vie niin paljon tilaakin.
Tekisi mieli laittaa se pois.
Mutta siinä on kuitenkin niin mukava vauva sylissä keinutella.

Sitäpaitsi olohuoneeseen  on kaivattu lisää istumapaikkoja.

Alakertaan  tarvittiin myös jokin paikka, johon laskea vauva nukkumaan.
Vauvan kori laitettiin arkun päälle, joten massiivista arkkuakaan ei voi viedä varastoon keinutuolin tieltä.
Alkaa tuntua ahtaalta.

Nojatuoli joutaisi lähteä, ulkonäkö ei enää miellytä.
Mutta sitten vähenisi taas istumapaikat, joita on kaivattu lisää.
Nostan kädet ylös ja menen vaihtamaan vauvalta vaipan.

Haasteita täynnä tämä vauva-arki.

Yhden ennakoitavissa olevan kriisin, joka olisi kohdistunut makuuhuoneemme sisustukseen, vältin kuitenkin maalaamalla tuon meidän pienen aarteemme sängyn valkoiseksi.

Se oli keltaiseen taittuva ruskea.
Ja toimi sellaisena aivan hyvin aikaisempina vauva-aikoina.
Mutta koska tarvitsen valoa ja vaaleutta ympärilleni, olisin jossakin vaiheessa kesken pimeän talven ahdistunut tuon sängyn olemassaolosta.
Kun se vie niin paljon tilaa.
Ja on väärän värinenkin.
Ja kaikki olisi ollut huonosti.

Taitavana kriisien välttäjänä maalasin sen siis valkoiseksi.
Koska sänky kaikkine pinnoineen olisi ollut melko työläs hioa puupinnalle asti, jätin hiomisen kokonaan väliin ja käytin tartuntapohjamaalia sen tilalta.
 Oiva ratkaisu laiskuuteen ja haastaviin kohteisiin.
Valkoisen tartuntapohjamaalin jälkeen vaivauduin sentään tekemään välihionnan, jonka jälkeen laitoin kerroksen tavallista huonekalumaalia.

Tartuntapohjamaalin käyttäminen ei mielestäni korvaa täysin puupinnalle hiomista. Valmiista pinnasta ei tule niin hieno ja tasainen.
Erittäinen käyttökelpoinen vaihtoehto kuitenkin, jos ei vaadi täydellisyyttä lopputulokselta.

                                                                Aika pätevä olo, kun osaan ennaltaehkäistä osan näistä vakavanlaatuisista kriiseistäni.

Täydellinen

Uusin aarteemme.

Odotus oli pitkä ja raskas, mutta lopputulos sulatti sydämemme.

Sitä ei tarvitse hioa tai maalata,
ei tuunata tai muokata.

Se on täydellinen.

Uudenlaista ruokailua

'

"Mikä ämpäri teillä roikkuu tuolta katosta?"
 kysyi rakas siskoni käydessään jonkin aikaa sitten kylässä.
Niin, ämpäripä hyvinkin ja minusta se on justiinsa hyvä tuolla meidän keittiön katossa.
Ja oikeastaan jos tarkkoja ollaan, se ei ole ämpäri vaan saunakiulu.

Ajatus uudesta lampusta ruokapöydän ylle syntyi aikalailla vuosi sitten, kun näin kirpparilla harmaametallisen löylykiulun. Kotiutin kiulun ja otin siitä kuvia alkuperäisessä asussaan. Kuvat menetin kuitenkin hajonneen puhelimeni myötä, mutta voinette kuvitella perinteisen metallinharmaan löylykiulun puukahvalla.
 Sellainen se oli. Kauhakin tuli mukana.

Kuten olen joskus aiemminkin todennut, ajatuksista-tekoihin -vaihe voi kestää kohdallani melko pitkään. Ja kappas vain, meni tämänkin projektin toteuttamiseen lähes vuosi aikaa, vaikkei mikään vaativa projekti ollutkaan.
 Talvella sain ruuvattua puukahvan kiulusta irti ja tukittua ruuvin reiät korjauskitillä. Maalasin kiulun sisäpuolelta alumiininvärisellä spray-maalilla ja ulkopuolelta useampaan kertaan mattamustalla spraylla.

Sitten tuli stoppi, kun sopivaa mustaa johtoa ei meinannut löytyä.
 Lampuntekele unohtui hyllyn päälle pölyttymään ja pitkään se siellä pölyttyikin.
 Kesällä mieheni haki Clas Ohlsonilta mustan johdon ja lampunkannattimen, porasi kiulun pohjaan johdolle reiän ja asensi johdon paikoilleen.

Sinne se keittiön kattoon viimein ripustettiin ja nyt on meillä mainio lamppu ruokapöydän yllä.
Kovin sulavalinjaiseksi sitä ei voine sanoa,
 mutta minusta on silti mukavaa, kun tuo ämpäri roikkuu katossamme.

Jos olen uudesta lampusta iloinen, niin voin kertoa, että vielä iloisempi olen uudesta ruokapöydästämme. Se on juuri sellainen, jollaista olin toivonut. Keittiöömme ei mahdu kovinkaan isoa pöytää, mutta hieman laskelmoimalla saimme optimaalisen kokoisen pöydän tuohon tilaan ja se tuntuu huomattavasti suuremmalta kuin edeltäjänsä.
 Yhdessä sen ideoimme ja mieheni sen toteutti. Suunnitelmat mieheni mallinsi Vertex-ohjelmalla sellaiseen muotoon, että niistä oli helppo ottaa mittoja, katsoa sopivat jalkojen kulmat jne.

Pöydän materiaali on ruuveja ja pintakäsittelyvahaa lukuun ottamatta kierrätettyä. Jalkaosan puutavaran olemme saaneet sukulaisten ylijäämistä ja pöytälevyn höylätyt lankut ovat peräisin isommasta ylijäämälankkusatsista, jonka bongasimme netin kautta ja lunastimme kohtuuhinnalla itsellemme.

Työvälineinä käytettiin hiomakoneen ja porakoneen lisäksi pääosin vain perinteistä käsisahaa. Vaikka mielellämme ottaisimme  käyttöön hienoja koneita ja laitteita, joilla osat saisi näppärämmin halutun kokoisiksi ja muotoisiksi, olen ihan pienesti ylpeä miehestäni;
  noin vain, tuossa pihamaalla puuhastellen ja kauramoottorilla toimivaa sahaa käyttäen hän toteutti pitkäaikaisen haaveeni.

Pöydän osat on kiinnitetty ruuveilla toisiinsa. Kaikki näkyvillä paikoilla olevat ruuvit on upotettu syvemmälle puuhun ja päälle on laitettu puutappi. Ylimmissä kuvissa näkyvät jalkaosasta pöytälevyyn ulottuvat vinopuut lisättiin pöydän valmistuttua, jotta pöydästä saatiin oikeasti tukeva. Myös muutama kulmarauta laitettiin pöytälevyn alapuolelle vahvistamaan jämäkkyyttä.





Pöytä on käsitelty kauttaaltaan vaniljansävyisellä Liberonin Bloom-puuvahalla. Se oli meille uusi tuttavuus ja tykästyimme siihen heti. Vesiohenteista vahaa oli siveltimellä helppo levittää ja se levittyi tasaisesti. Pinnasta tuli kaunis ja miellyttäväntuntoinen.

Pitihän se uudelle pöydälle saada uusi pöytäliinakin.
Liinan ompelin Marimekon raitaisesta kankaasta, jonka nimeä en tiedä. Kangas on ilmeisesti jotain verhoilukangasta, ainakin se on tavallista puuvillakangasta jäykempää ja paksumpaa. Suihkuttelin valmiin liinan tekstiilisuoja-aineella (ja tuuletin hyvin), jotta lika ei tartu siihen niin helposti. Nyt liina ei imaise heti kaikkea sille kaatuvaa nestettä sisäänsä eikä ruokatahrat tartu lujasti kiinni. Nihkeällä luutulla olen liinaa pyyhkinyt, eikä vielä ole tarvinut pestä perusteellisemmin, vaikka jo jonkin aikaa on lapsiperheen ruokapöydässä makoillut. Saa nähdä, kuinka paljon kangas veltostuu ja imukyky paranee (mikä on tässä tapauksessa huono juttu) ensimmäisessä kunnon pesussa. Tarkoitukseni on kuitenkin pesun ja silityksen jälkeen suihkutella liina uudestaan tuolla tekstiilisuoja-aineella ja katsoa, mitä se sitten tuumaa kaatuvista maidoista ja ketsuppitahroista.

                        Ämpärin alla ja uuden pöydän päällä.
                                                    Ihan on uudenlaista ruokailua meillä nyt.                         

Kesän suosikkeja

 Ai tätä  herkuttelua!
Marja-aika on  parhaimmillaan ja voi taas tehdä sekä viime että tämän kesän suosikkiherkkuja.

Ylimmässä kuvassa olevaa marjaherkkua olen usein tehnyt kuningatar-versiona, eli laittanut tuoreita mustikoita ja vadelmia päälle. Toimii myös hedelmillä ja muillakin marjoilla, mutta vadelma- ja mustikka-vadelmaversiot ovat suosikkejani. Pohjana on kauramurua ja täyte koostuu yksinkertaisimmillaan kermavaahdosta ja tuorejuustosta. Halutessaan osan kermasta voi korvata vaahtoutuvalla vaniljakastikkeella (esim. Flora Vanilla). Kerman ja vanillan voi huoletta kaataa samaan kulhoon ja vatkata yhtäaikaa vaahdoksi.

Punaherukat ovat myös herkkuani.
Mukavan kesäisiä suupaloja saa leipomalla näitä punaisia helmiä marenkien sisälle.

Kesäinen marjaherkku

Pohjamuru: 

50 g voita

1/2 dl fariinisokeria

2,5 dl kaurahiutaleita

Sulata voi ja sekoita sokeri ja kaurahiutaleet joukkoon. Levitä muru pellille leivinpaperin päälle ja käytä uunissa noin 200 asteessa, kunnes muru saa hieman väriä pintaan tai muru leviää levyksi. Tähän menee arviolta 5 minuuttia. Älä polta murua. Anna murun/murulevyn  jäähtyä ja levitä/murustele se tarjoilukulhon pohjalle.

(Pohjamuru mahtuu helposti kaksinkertaisena pellille. Puolet murusta voi laittaa tiiviseen rasiaan ja säilyttää huoneenlämmössä muutamia päiviä.)

Täyte:

3 dl kermaa (tai 2 dl kermaa ja 1 dl Flora Vanillaa)

200 g maustamatonta tuorejuustoa

(vaniljasokeria)

(sokeria)

Vatkaa kerma (ja vaniljakastike) vaahdoksi. Sekoita tuorejuusto vaahdon joukkoon. Mausta halutessasi vaniljasokerilla ja sokerilla. 

Minä en ole laittanut sokeria lainkaan käyttäessäni myös vaniljakastiketta. Täytteen ei tarvitse olla erityisen makea. Kaada täyte pohjamurun päälle.

Pinnalle:

vadelmia

mustikoita

Ripottele pinnalle reilusti marjoja.

Punaherukkamarengit

noin 2 pellillistä

3 kananmunan valkuista

1,5 dl sokeria

3 dl punaherukoita

Vatkaa valkuaiset vaahdoksi ja lisää sokeri vähitellen joukkoon. Vatkaa kunnes vaahto on kovaa ja kulhon voi kääntää nurinpäin, eikä vaahto lähde valumaan. Kääntele punaherukat vaahon sekaan.
Nostele lusikalla (tai pursota) leivinpaperille vaahdosta nokareita ja paista 125 asteessa noin 1 tunti tai kunnes marengit ovat rapeita. Marengit kohoavat hieman uunissa.

Lopuksi vielä vinkki aineesta nimeltä vaniljakreemijauhe.
 Minä olen ottanut sen käyttööni viime vuoden aikana hoksatessani sen marketin hyllyllä ja luettuani siitä useista leivontaohjeista

. Tästä voi tehdä muun muassa viinereissä käytettävää vaniljatäytettä tai vaikkapa vaniljakreemiä kääretortun väliin. Pääasiallinen juttu, johon itse käytän tuota jauhetta, on kuitenkin kermapohjaisten täytteiden jäykistäminen. Kun vatkaa esim. täytekakun täytteen sekaan tuota vaniljakreemijauhetta, täyte jäykistyy sopivasti eikä lähde valumaan reunojen yli. Näin saa helposti paksunkin kerroksen täytettä pysymään kakun sisällä, eikä tarvitse käyttää liivatetta. Myös kakun kuorrutteeksi tulevaa kermaa olen jäykistänyt tämän avulla, jolloin kerma on ollut helpompi pursottaa. Olen käyttänyt tätä lukuisiin täytekakun/kääretortun täytteisiin ja ylimmässä kuvassa näkyvään marjaherkkuunkin laitoin tätä, jolloin täytteestä tuli hieman paksumpaa. 

Ripottelen jauhetta suoraan purkista samalla vatkaten, kunnes täyte/kermavaahto on sopivan paksuista. Yleensä jauhetta kuluu arviolta 1 rkl - 1/2 dl riippuen täytteen määrästä ja halutusta paksuudesta. Jauhetta käyttäessäni jätän yleensä vaniljasokerin pois. Pieninä määrinä jauhe ei juurikaan vaikuta makuun, mutta mitä enemmän laittaa sitä enemmän vaniljan maku tietenkin korostuu.

Peili

Niin, kuvista sen voinee päätellä.
Peili vaihtoi väriä.

Vaikea kuvattava ahtaassa ja vähävaloisessa tilassa.
En ottanut ennen-kuvia vaan luotin siihen, että olisin ottanut peilikuvia viime vuosien aikana.
 Vähissä ne olivat.
Ruskea se kuitenkin oli.
 Ja nyt valkoinen.

Tuo kehysmateriaali, joka ei ole oikeaa puuta, sai ensimmäisenä ylleen tartuntapohjamaalia, sillä maalin pysyminen pinnassa mietitytti. Sitten useampi kerros kiiltävää valkoista huonekalumaalia.
Peilipinnan suojasin maalarinteipillä.
Kerronpa, että ennen teippien repimistä irti,  teipin ja maalipinnan reuna kannattaa viiltää auki jollakin terävällä, mattoveitsellä tms., jotta maalipinta ei lähde repeämään teippiä irrotettaessa. 

Pimeähkö eteisemme tuntuu nyt aavistuksen valoisammalta.

Tausta

Tässä tekstissä (klik) esitelty taideteos on saanut taustan.
Taideteos oli pitkään sängynpäätymme päällä sellaisenaan, mutta kulmat alkoivat kulua, joten jotain oli tehtävä ettei työ hajoa kokonaan.

Kokeilimme ja mietimme monenlaisia kehyksiä, mm. kapeita mustia metallisia kehyksiä, ja erivärisiä taustoja, mutta sopivaa yhdistelmää ei tuntunut löytyvän. Emme halunneet lasia kehyksiin (kokeilimme sitäkin), sillä raapekartongin pinta ja hieman kolmiulotteinen raaputusjälki ovat olennainen osa taideteosta.
 Lasin takana tämä hieno pinta ei mielestämme päässyt oikeuksiinsa.

Varastostamme löytyi edellisen asukkaan jättämät suuret kehykset, jotka päätimme sitten hyödyntää tätä työtä ajatellen. Maalasimme ruskean taustalevyn ensin tummahkonharmaalla kalustelakalla (joka ostettiin tätä penkkiä varten) kahteen kertaan ja sen jälkeen kerran tavallisella valkoisella kalustemaalilla, jota laimensimme reilusti vedellä. Kuvissa vaaleanharmaa näyttää mielestäni sinertävämmältä kuin todellisuudessa. Otimme riskin maalatessamme tavallisella huonekalumaalilla lakan päälle, mutta tässä tapauksessa se kannatti. Pinta ei altistu kovalle kulutukselle, joten uskomme maalin pysyvän ihan hyvin lakan päällä.  Kulutetut kehykset maalasimme peittävän valkoisiksi.
Itse työn laitoimme liimalla kiinni taustaansa.

Taulu ei ole vielä päässyt seinälle asti vaan majailee tällä hetkellä lipastokaapin päällä makuuhuoneessamme.

Kesäpipot

Kaipasin neidille vaaleaa kesäpipoa kirkkaanpunaisen raitapipon kaveriksi.
Kun aloin väsämään sellaista, toivoi poikakin itselleen uutta pipoa.
 Samalla kertaa siis molemmille.

Tästä linkistä löytyy selkeä, kuvallinen ohje vastaavasta perusmallista, jolla minä tein pipot.
En tehnyt pipoista lörppämallisia, mutta idea on aivan sama kuin ohjeessa, mitat vain hieman erit.
Tällä ohjeella olen tehnyt ennenkin trikoopipoja.
 Pojan pipossa jätin kolmionmuotoiset aukileikkaukset tekemättä.

Rusetin neitosen pipoon taittelin noin 5 cm leveästä pitsinauhasta ja ompelin sen keskikohdastaan reilusti ompelukoneella kiinni pipoon. Muutaman tikin laitoin myös reunoihin, jotta rusetti asettuu paremmin pipon ollessa päässä.

Pojan pipoon tein merkin ihan tavallisesta mustasta lakanakankaasta leikatusta suorakulmiosta, jonka reunat silitin keskelle ja jonka sitten ompelin yläreunoistaan kiinni pipoon.

Jakkara

 Samalta vanhalta herralta, jolta haimme kukkatelineen, otimme mukaan pienen sympaattisen jakkaran. Jakkarassa näytti olevan ties kuinka monta päällekkäistä maalikerrosta ja maali hilseili melko pahasti. Poistimme kuumailmapuhaltimen avulla päällimmäisiä maalikerroksia, minkä jälkeen hioimme ja maalasimme jakkaran. Värivaihtoehtoja palloteltiin harmaan, mustan ja sinisen kautta vaaleanpunaiseen asti. Päädyimme (yllättäen) kuitenkin turvalliseen valkoiseen, jota löytyi valmiina kaapista.

Vähän se keikkuu, mutta mitäpä tuosta.
 Lapsilla useinkin leikeissä mukana.
Ja pystyy sen päällä istuakin,

Valon kannattelija

Kävimme viime syksynä löytöretkellä erään vanhemman miehen takapihalla olevassa telttavarastossa. Miehellä oli vuosien saatossa kertynyt melkoinen määrä kaikenlaista , osin hyväkuntoista ja osin kunnostettavaksi tarkoitettua, tavaraa. Varasto alkoi olla niin täynnä, että miehellä oli tarve karsia romppeista osa pois.

Teimmekin muutaman mukavan löydön ja saimme kohtuuhinnalla mukaamme mm.  Joulukuusi-postauksessa näkyvän puisen kelkan.

Ollessamme lähdössä varastosta autoa kohti mies alkoi kauppaamaan meille vanhoja öljylampputelineitä. Niihin oli kuulemma hyvä laittaa kukkia roikkumaan.

Jonkin aikaa emmimme päätöstä ja mies kilvan kehui ja kauppasi telineitä. Kun teimme sitten päätöksen yhden ostamisesta, alkoi tällä herttaisella keräilijämiehellä jo hieman harmittaa kauppaamisensa. Ei meinannutkaan raskia myydä. Jos vaikka sittenkin tarvitsisi vielä itse. Myi kuitenkin telineen ja minä kannoin sen tyytyväisenä ja hyvällä omallatunnolla kotiin, sillä hälle jäi vielä pari kappaletta vastaavia hyllylle.

Maalasin ruostuneen telineen mustalla spray-maalilla ja asettelin kukkaruukun siihen roikkumaan. En löytänyt kaupasta sopivankokoista umpinaista ruukkua, joten ostin reiällisen ja teippasin reiän ruukun sisäpuolelta kirkkaalla pakkausteipillä umpeen. Maalasin myös ruukun ruskean pohjan askartelumaalilla valkoiseksi. 

Kukan/viherkasvin ostaminen ruukkuun venyi ja venyi, kunnes mieheni toi minulle pari päivää sitten töistä tullessaan juuri ruukkuun sopivan kukan. 

Valoa se tuo kukkakin tähän elämään.

Ohuen ohuet ruisrevityt

Tässä talossa ei tulevana kesänä syödä  mitään muuta kuin itsetehtyä leipää.
Näin päätin viime vuonnakin, mutta kesällä olikin niin kiirus istuskella pihalla kahvilla ja katsella lasten touhuja, että en kerennytkään leipoa leipiä itse.

Jospa tänä vuonna leipoisin.
Ainakin yhden kerran.

Nyt on yksi hyvä resepti lisää, kun päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja leivoin revittyjä ruisleipiä.
En löytänyt netistä suoraan sopivaa ohjetta, joten poimin ajatuksia ja ohjeita sieltä täältä ja tein sitten oman pääni mukaan leivät. Yritys ainakin oli päästä mahdollisimman helpolla.Taikinan ohje on otettu sellaisenaan toisesta blogista. Olen amatööri tässä hommassa, enkä varmaan tunne kaikkia niksejä
vielä, mutta mielestäni näistä tuli silti niin hyviä, että jaan tämän hetkiset oppini eteenpäin.

Minä tein siis ohuen ohuita leipiä.

 Ja aion tehdä toistekin. Mielenkiinnosta aion kuitenkin kokeilla myös paksumpien ruisrevittyjen tekoa.
 Jos kahvitteluiltani ehdin.

Ruisrevityt

1 pelti / 16 kpl (32 revittynä)

5 dl kädenlämpöistä vettä

1/4 pkt (12,5 g) hiivaa

1/2 rkl sokeria

1/2 rkl suolaa 

1/2 kg ruisjauhoja

kaulitsemiseen vehnäjauhoja

Liota hiiva kädenlämpöiseen veteen. Lisää loput ainekset ja sekoita puuhaarukalla tasaiseksi taikinaksi. Taikina jää hieman pehmoiseksi ja hyvinkin tarttuvaksi. Kohota 1 tunti.

Laita leivinpaperilla vuoratulle pellille REILUSTI vehnäjauhoja (jotta leipä ei tartu leivinpaperiin niin hanakasti kiinni) ja kumoa taikina pellille. Lisää päälle jauhoja ja pyörittele taikinaa jauhoissa, kunnes ei enää tartu käsiin kiinni. Kauli taikina noin (en käyttänyt mittanauhaa) 1/2 - 1 cm:n paksuiseksi levyksi. Näistä tulee ohuen ohuita leipiä, joten tätä ohuemmaksi levyä ei kannata kaulita, sillä leipiä ei saa silloin enää revittyä kahtia. Pistele taikinalevyyn haarukalla reikiä.
Paista 250 asteessa noin 20-25 minuuttia.

Leikkaa vielä kuuma/lämmin leipä saksilla palasiksi ja revi palaset kahteen osaan. (Revi ensin leivinpaperi pohjasta irti.) Reunapalasten kiinteä reuna kannattaa leikata saksilla auki, jotta tulee siistimpiä palasia. Kuumana palaset irtoavat  helposti toisistaan.

Ja viimeisin oppini: syö tuoreita leipiä niin monta palasta, että tulee maha kipeäksi.