Väitän, että olen vuosien, kokemuksen ja miehen, joka meillä asuu, myötä oppinut huolellisemmaksi, kärsivällisemmäksi ja harkitsevaisemmaksi. Kun on kaikkea tätä, laatu on tällaisissa harrastamissani tee-se-itse-projekteissani hieman parempaa kuin jos ei ole kaikkea tätä.
Maltti on valttia.
Olen kaikkea tätä hieman; hieman huolellisempi, hieman kärsivällisempi ja hieman harkitsevaisempi. En ole kuitenkaan kovin paljoa tätä kaikkea. Maltti ei ole valttini.
Väitän kuitenkin myös, että jos olisin kaikkea tuota, tee-se-itse-juttuni jäisivät vähemmälle. Eivätkä ne olisi niin luovia. Pala minusta lähtisi pois.
Reilun vuoden olen ollut enemmän tai vähemmän häiriintynyt toisesta ulko-ovestamme, joka on karuna ja paljaana tervehtinyt etuovesta tulijaa. Tässä hiljattain päätin, että paljaudelle on tehtävä jotain, eikä vain ajatuksissa. Olin miettinyt oveen verhoa ja olin sellaisen hankkinutkin valmiiksi. Tuona päivänä, kun päätin tehdä asialle oikeasti jotakin, oli verho olemassa mutta jotain olennaista puuttui. Kun jotain olennaista puuttuu, eikä sitä ole sillä hetkellä mahdollista hakea valmiina kaupasta, täytyy raaputtaa pääkoppaa ja tehdä itse se olennainen. Toisin sanoen: täytyy olla luova.
Minä olin luova ja irrotin katuharjastamme varren ja lyhensin sen sopivan mittaiseksi. Varsi oli hieman haljennut, joten rohkenin sen hyvällä omallatunnolla ottaa toiseen käyttöön, vaikka saattaakin portaat jäädä tänä talvena lakaisematta. Kauppalistalle: katuharja.
Lyhennystä ja päiden hiomista lukuunottamatta en käsitellyt harjanvartta lainkaan. Pujotin verhon harjanvarteen ja varren molempiin päihin siivouskaapista löytyneet verhonipsut. Nipsut on kyllä tarkoitettukin pujotettaviksi verhotankoon, mutta alkuperäinen idea lienee, että ne roikkuvat verhotangossa eikä verhotanko roiku niiden varassa. Nipsut ripustin pieniin nauloihin, jotka hakkasin seinään kiinni.
Se jokin olennainen oli nyt olemassa.
Jos minulla olisi ollut malttia, olisin hakenut kaupasta valmiin verhotangon. Tai olisin edes alkanut puutöihin ja nikkaroinut verhotangon pidikkeet. Verhotanko olisi huolitellumman näköinen. Ja jos olisin ollut huolellisempi, ei verho olisi lyhennyksen jälkeen edelleen pari senttiä liian pitkä.
Mutta minä en ollut. En ollut huolellinen, en kärsivällinen enkä harkitsevainen.
Mutta minä olin luova.
Eikä takaovemme näytä enää niin paljaalta.
Rautalankaenkeli on kolmen vuoden takainen tee-se-itse-joulukoristeeni.
Punainen kynttiläjalka on yksi suosikkini.
Rinsessajouluvaloista kirjoittelin vuosi sitten täällä.
Reilun vuoden olen ollut enemmän tai vähemmän häiriintynyt toisesta ulko-ovestamme, joka on karuna ja paljaana tervehtinyt etuovesta tulijaa. Tässä hiljattain päätin, että paljaudelle on tehtävä jotain, eikä vain ajatuksissa. Olin miettinyt oveen verhoa ja olin sellaisen hankkinutkin valmiiksi. Tuona päivänä, kun päätin tehdä asialle oikeasti jotakin, oli verho olemassa mutta jotain olennaista puuttui. Kun jotain olennaista puuttuu, eikä sitä ole sillä hetkellä mahdollista hakea valmiina kaupasta, täytyy raaputtaa pääkoppaa ja tehdä itse se olennainen. Toisin sanoen: täytyy olla luova.
Jos minulla olisi ollut malttia, olisin hakenut kaupasta valmiin verhotangon. Tai olisin edes alkanut puutöihin ja nikkaroinut verhotangon pidikkeet. Verhotanko olisi huolitellumman näköinen. Ja jos olisin ollut huolellisempi, ei verho olisi lyhennyksen jälkeen edelleen pari senttiä liian pitkä.
