maanantai 18. kesäkuuta 2012

Aurinkomekko






Viikonloppuna olimme juhlissa. Tein niitä varten aurinkoiselle pikkuneidillemme aurinkoisen mekon. Keltaisen kankaan leikkelin huivista ja yläosa syntyi pitsiliinasta. 


Olen sen sortin ompelija, että kaavoja tulee harvoin käytettyä. Se on vain laiskuuttani; en jaksa alkaa niitä etsimään ja piirtämään, varsinkaan jos niitä pitäisi vielä muokata, jotta saisi mieleisen lopputuloksen.

 Tätä aurinkomekkoa varten mittasin neidin rinnanympäryksen,  otin sakset käteen ja aloin leikkelemään kangasta. Huivikangas on erittäin ohutta joten käytin koko ajan kaksinkertaista kangasta. Helmaosassa kangasta on siis neljä kerrosta, sillä vuorikangas on samaa huivikangasta kuin päällinenkin. 


Yleensä ompelutyöni, kuten tämä mekkokin, ovat valmiina kohtalaisen siistin näköisiä ja olen tyytyväinen lopputulokseen. Se, miten tähän lopputulokseen on päästy, on sitten eri asia ja saisi varmasti jonkun toisen ompelun harrastajan haromaan hiuksiaan ja varmaan irvistämäänkin. Aloittaessani minulla on usein vain hatara mielikuva, siitä millainen lopputulos on. Otan vain kankaan ja alan leikkomaan ja ompelemaan.

  Suunnitelmat muuttuvat vähän väliä. Jos huomaan tehneeni virheen, joka ei ole kohtalaisen helposti korjattavissa, muutan suunnitelmiani ja keksin jonkin toisen ratkaisun. Tai sitten vain siinä ommellessani  mieleeni juolahtaa jokin uusi idea, jota pitää tietenkin heti kokeilla.
 Sattumalla onkin suuri osuus minun luomuksissani; Aurinkomekkoon oli tarkoitus tulla suora, hieman alaspäin levenevä helma ja niimpä ompelinkin helman nurjalle puolelle vuorikankaaseen kiinni, jotta päällispuolelle ei jäisi mitään saumoja. Helman ommeltuani huomasin, että vuorikankaan ja päälliskankaan saumasta tuli hieno, ja sauman alapuolelle jäi kiva rimpsuhelma. Niimpä muutin lennosta suunnitelmiani, käänsin mekon nurinpäin ja jatkoin ompelua. Rimpsuhelma tuli näkyviin, nurjasta tuli oikea puoli ja oikeasta nurja puoli.                                                                  



Vaikka rakastan tällaista luovaa ompelua, kun saa ihan vapaasti tehdä mitä mieli tekee, olen vakavasti harkinnut siirtyväni, ainakin osittain, kaavoista ompeluun. Uskon, että olisi paljon helpompaa ommella, jos tietäisi jo aloittaessa, mitä on tekemässä. Ja jos vielä lisäksi olisi valmiit kaavat ja työohjeetkin, niin sen kuin surruuttelisi menemään. Säästyisi niiltä lukuisilta pikkuongelmilta, joita nykyisellä tyylilläni kohtaan tämän tästä.

Vähäsen silti mietityttää. Tuntuisiko se enää niin mukavalta, kun ei olisi ne omat päähänpistot siinä mukana, eikä tulisi niitä "Hei, tämä päähänpistohan onnistui!" -elämyksiä niin paljon. Eikä niissä valmiissa ohjeissa useinkaan ole neuvottu, mitä täytyy tehdä jos aikoo leikata resorit vanhasta hupparista, ottaa päälliskankaan kolmesta kaapin perältä löytyneestä pikkutilkusta, vuorikankaan äidin vanhasta neuletakista ja vetoketjun ratkoa kaverin äidin juhlapaidasta. Ei minulla ole aina montaa metriä uutta, juuri pakasta rullattua kangasta, juuri oikean mittaista vetoketjua ja valmista tukikangasta silitettävine liimapintoineen. Saumurin olen muuten luvannut itselleni 40-vuotislahjaksi, jos en sitä vielä silloin omista.  Joka tapauksessa, kaavapaperia ja ensimmänen kaavoja sisältävä lehti on jo hankittu. 





torstai 14. kesäkuuta 2012

Lelut laatikkoon



Veljeni nikkaroi meille reilu vuosi sitten lelukorin raakalaudasta ja kolmiorimasta.
 Minä sitten hioin ja maalasin sen. 
Loistotapauksia, sekä veli että kori.

Olen ajatellut tehdä itse toisen samanlaisen. 
Pääsee listan jatkoksi tuo ajatus.
On muuten aika pitkä lista.

Välillä mietin kyllä, että tarvitsemmeko me lelukoria ollenkaan,
 kun kuitenkin suurimman osan ajasta ne lelut lojuvat jossain aivan muualla kuin korissa. 
Mutta niinä hetkinä, kun lelut on juuri saatu kerättyä kasaan, haikailen kovastikin uuden lelulaatikon perään.

torstai 7. kesäkuuta 2012

Rottinkituolit


Muuttaessamme tähän nykyiseen asuntoomme löysimme edellisen omistajan jäljiltä kaksi korituolia. Toinen oli vaaleanruskea ja toinen oli (tai oli ainakin joskus ollut) valkoinen. Molemmissa oli kulahtaneet ruusukuvioiset pehmustetyynyt.

 Mieheni maalasi valkopohjaisen tuolin ensiksi spraymaalilla kunnolla valkoiseksi ja siveli sitten lakkakerroksen valkoisen maalin päälle. Nakkasimme ruusukuvioiset tyynyt roskiin ja ostimme uudet yksiväriset tilalle.

Toinen tuoleista seisoo vielä  alkuperäisessä asussa, kulahtaneine ruusutyynyineen, parvekkeella. Tuoli on risaisempi kuin valkoinen kaverinsa, joten meillä on vielä mietinnässä, alammeko kunnostamaan tätä tuolia  vai annammeko sen rapistua rauhassa, kunnes roskalava kutsuu. Tulipa tässä mieleen, että jos nuo ruusukuvioiset tyynyt eivät olisi niin kulahtaneita ja latistuneita, niin olisivat oikeastaan aika herttaisia.



tiistai 5. kesäkuuta 2012

Etiketit irti




Niksi niille, jotka taistelevat itsepintaisen tiukassa olevien etikettien kanssa: Voitele etiketti (tai se liimapintahan se yleensä on se varsinainen kiusankappale) margariinilla tai voilla, anna vaikuttaa yön yli ja koita sitten uudestaan liimapinnan irroitusta.

Itse liottelin oliiviöljypulloa ja hillopurkkia kuumassa vedessä ja ties missä etikka-/äkäsinpesuainemitälöytyyliemissä, mutta liimapinnat olivat ja pysyivät purkkien kyljissä kiinni. Rasvakikasta kuultuani ja sitä kokeiltuani luulen, että tukkani harmaantuu jatkossa aavistuksen hitaammin.

Pulloa puhdistaessani annoin rasvan vaikuttaa yön yli ja sain sitten märällä sienellä hangattua liimapinnan pois. Jos toimii kuten minä, säästyy toisen purkin kanssa tuolta hankaamiseltakin; Unohdin purkin rasvakuorrutteineen viikoksi tiskipöydän nurkkaan. Kyllä oli kerennyt rasva vaikuttaa, eikä tarvinut kuin pestä rasva pois, niin liima lähti siinä samalla ihan itsestään.

Tämä rasvakikka on ilmeisesti jokin yleinen kansanviisaus, mutta minä en ollut kuullut siitä aiemmin. En suostu uskomaan,  että olen ainoa sivistymätön tämän asian suhteen, joten jaan niksin, jotta sillä toisellakin olisi mahdollisuus saada läpinäkyvä, liimatahraton pullomaljakko kukillensa.


perjantai 1. kesäkuuta 2012

Suolainen piirakka



Tästä piirakasta on tullut menestys lähipiirissäni. Kosteahko, pehmeä pohja lienee osasyynä siihen. Herkulliset täytteet varmistavat maukkauden.

Usein suolaisen piirakan leipominen jää vain ajatuksen tasolle, sillä pohjan tekeminen tuntuu jotenkin työläältä ja tympeältä. Tämän piirakan pohja on niin helppo ja nopea tehdä, että laiskemmanpuoleinenkin kokkaaja jaksaa tarttua toimeen. Jauhopussi esiin, muutama kädenheilautus ja pohja on valmis!

Nopea suolainen piirakkapohja

2dl vehnäjauhoja
1dl kaurahiutaleita
1/2tl suolaa
1/2tl leivinjauhetta
1/2dl ruokaöljyä
1dl vettä

Sekoita kaikki ainekset keskenään puuhaarukalla. 
Taputtele taikina voideltuun piirasvuokaan.

Minun piirasvuokani pohjan halkaisija on hieman yli 21 cm. Jos teet isompaan vuokaan, ohje kannattaa tehdä ainakin puolitoistakertaisena.

Täytteet voi kukin valita vapaasti oman makunsa mukaan. Olen syönyt piirakkaa ,sekä itseni että muiden tekeminä, monenlaisilla erilaisilla täytteillä ja aina on ollut älyttömän hyvää.

Meidän perheen yleisimpään versioon tulee

 400g jauhelihaa (ruskistettuna ja maustettuna)
1 suurehko sipuli
paprikaa
maustekurkkua

Kuvassa näkyvään versioon laitoin myös tomaattia. Jauheliha kannatta maustaa melko voimakkaasti, jotta se antaa kunnolla makua piirakkaan. Sipulin voi halutessaan kuullottaa pannulla, mutta minulla on tapana pilkkoa se ihan vain raakana piirakan päälle ja hyvää tulee niinkin.

Täytteeksi sopivat hyvin myös

kana
kinkku
fetajuusto
aurajuusto
aurinkokuivattu tomaatti
kirsikkatomaatit
purjosipuli
persikka

Tai mitä ikinä keksiikään...

Täytteet siis pilkotaan ja levitetään tasaisesti piirakkapohjan päälle.
Lopuksi pinnalle ripotellaan

juustoraastetta
  
ja päälle kaadetaan munamaitoseos:

2dl ruokakermaa
2dl maitoa
3 munaa

Sitten piirakka laitetaan uuniin 200 asteeseen ja paistetaan, kunnes pinta on saanut mukavasti väriä.

Meillä työnjako menee yleensä niin, että minä teen pohjan ja munamaitoseoksen, mies ruskistaa jauhelihan ja yhdessä pilkotaan muut ainekset. Herttaista, eikö vain.


tiistai 29. toukokuuta 2012

Rompetta kotiinviemisinä






 Kävin reilu viikko sitten Kirppis- ja rompemarkkinoilla. Vaikka tuota rompetta oli jo ennestään ihan kiitettävästi tässä huushollissa, en minä malttanut olla kantamatta sitä vielä lisää mukanani. Tottakai rompemarkkinoilta tuodaan rompetta tuliaisina.

Olenpa kuitenkin viime aikoina huomannut, että vaikka hamsteri olenkin, niin silti suurin osa kauniista tai käytännöllisistä tai muuten vaan kivoista romppeista tulee hetken hypistelyn jälkeen laskettua takaisin myyntipöydälle. Näköjään olen vähäsen oppinut tuota kohtuutta. Tai sitten huomannut säilytystilojen rajallisuuden. Tai sitten, ja mitä luultavimmin, kyseinen ilmiö johtuu ajoittain erittäin pihistä luonteestani. Tai sitten jostakin muusta. Sama se.

Jotakin kuitenkin tarttui mukaani muutaman kirjan, puisten junaratojen ja sen sellaisten lisäksi. Vanha Aarikan helmihärpäke, koriste, mikälie, päätyi tämän talon ensimmäiseksi oikeaksi pannualuseksi. Tai eihän tuokaan oikeasti oikea pannualunen ole, kun se on oikeasti helmihärpäke. Mutta minulle se on oikea pannualunen, kun se on sentään puinen ja sen tehtävä on nimenomaan olla pannualunen. Tähän asti pellit ja pannut on laskettu tylsästi patalappujenn päälle. Eivätkä patalaput ole pannualusia, kun ne ovat patalappuja.








Tästä herttaisesta pärekorista jouduin pulittamaan 50 senttiä. Vähän aikaa täytyi miettiä otanko, mutta sen verran löyhällä oli tämän saiturin lompsa tällä kertaa, että mukaan lähti. Kotona pärekori sai valkoisen maalipinnan ja täytteeksi värikyniä. 







Näistä helmistä olen onnellinen. Vanha mies niin mukavan sydämellisesti jutteli ja kertoi jo edesmenneen vaimonsa perineen helmet äidiltänsä. Kiehtovaa. Kaikilla esineillä on historia, mutta vanhemmilla esineillä on vanhempi ja pidempi historia. Joku muukin on käyttänyt näitä helmiä. Ja sen jonkun muun äitikin on käyttänyt näitä helmiä. Yksittäiset tummentuneet helmet kertovat tämän kaulanauhan historiaa. Vanhat tavarat, asiat ja esineet kiehtovat niin paljon.














Sama vanha mies ei tuntenut vaimonsa poismenon jälkeen enää tarvitsevansa tätä pientä kannua. Minä tunsin tarvitsevani. Osittain pelkästä sympatiasta tätä miestä kohtaan. Tai sanoisiko näin, että kahden euron ylittävän hintansa takia en ehkä olisi  joltakin muulta kauppiaalta tätä ostanut. Ei silti harmita tuhlailu.